Portugalia Pietarsaaressa – hyvää pataa Angolan tapaan

Kun angolalaista haastattelee, alkaa aloittelevan kulinaristin tehdä mieli kysyä sikäläisestä ruoasta. Emmanuel, perheen isä, nousee nopeasti tuolista ja kävelee keittiöön ja palaa sieltä punainen peltipurkki kädessään. ”Palm oil”, hän sanoo näyttäen purkkia, ja maistamme kokeeksi öljyä sormenpäällä. Siitä löytyy yhteinen sävel, kaikki huokailevat eksoottisten hedelmien nimien löytäessä suomalaisia vastineitaan, kunnes päästään lopulta kansallisruokaan. ”Calulu cominga de Angola, siinä on kalaa ja kasviksia, sitä palmuöljyä, papuja ja okraa”, Domingas-vaimo luettelee. Mielessä kehittyy kuva valurautaisesta padasta, jossa mausteet ja kasvikset muhivat palmuöljyn aromin vahvistamina. Etsimme kuvia netistä ja katselemme Angolan sijaintia Afrikan mantereella ja käymme läpi ympäröiviä maita.

 

Severinot pakenivat Angolasta seitsemän vuotta sitten ja päätyivät Suomessa virkailijan suosittelemaan Pietarsaareen. ”Hän sanoi, että se on pieni, rauhallinen paikka”, Emmanuel muistelee. Emmanuel on viiden lapsen isä ja aviomies. Hän opiskelee vaimonsa Domingasin kanssa Tampereella ja asuu siellä kolmen nuorimman tyttären kanssa. Pojat ovat jo kasvaneet ja pelaavat Turussa TPS:n nuorten riveissä ja opiskelevat urheiluakatemiassa. Perhe tuli Suomeen helmikuussa 2009, jolloin pakkanen ja muistot Angolasta koettelivat parin mieltä. Pietarsaaressa oli kuitenkin lapsilla hyvä olla, ja paikallinen kieli alkoi sujua. Siihen aikaan 9-vuotiaat pojat saivat opettajakseen Gunilla Backin. Samaan aikaan Emmanuel ja Domingas alkoivat käydä aikuisten kielitunneilla. ”Bussien puute mietitytti”, Domingas mainitsee naurahtaen muistellessaan alkua Pietarsaaressa. Myös kaksikielinen alue tuotti päänvaivaa, ja Angolan-sukulaisia, lämpöä, merta ja ruokaa oli ikävä.

 

Angolassa asuessaan Domingas kävi aktiivisesti kirkossa. Pietarsaaren-kotinsa ikkunasta he tarkkailivat kadun toisella puolella olevaa rakennusta, jonne ajoittain kokoontui paljon ihmisiä. Eräänä sunnuntaina nähtyään useiden ihmisten astelevan sisään rakennukseen, hän kiinnostui ja puhui asiasta miehelleen. Mies kehotti häntä menemään selvittämään mistä oli kyse, ja illan tultua he kävelivät rakennukselle katsomaan sitä lähemmin. ”Näin Jeesuksen Kristuksen nimen talon seinässä ja yllätyin. Hehän ovat kristittyjä!” Domingas ihmettelee. Seuraavana sunnuntaina hän oli valmiina, ja kappelin ovella häntä tervehti veli Sebastian Back. ”Kokouksen aikana aloin ajatella, että tämä ei ole minun paikkani”, Domingas muistelee. ”Kukaan ei ole Afrikasta eikä puhu portugalia”, Domingas kertoo verraten kokemaansa aikaisempiin kokemuksiinsa afrikkalaisessa kirkossa.

 

Domingasin tehdessä vaivihkaa lähtöä sakramentin jälkeen ehtii Linda Back hänen luokseen, ja yllätyksekseen Domingas huomaa puhuvansa espanjaa. Seuraavana sunnuntaina koko perhe tulee mukaan. Angolassa Emmanuel ei käynyt kirkossa, mutta kun hän Suomeen tultuaan kävi Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa, jotain muuttui. Kun lähetyssaarnaajat esittivät heille kastehaasteen Emmanuel ilmoitti: ”Haluan mennä kasteelle.” Domingas katsoi hiukan epäillen, muistellen vuosia Angolassa, jolloin mies ei koskaan tuntenut tarvetta muulla tavalla tutkia Jumalan sanaa kuin tutkia sitä itsekseen. Mutta nyt Emmanuel vakuutti tunteneensa, että ”tämä on oikea paikka”. He ovat kokeneet, että Jumala on selvästi johdattanut ja siunannut ja suojellut heidän perhettään monella tavalla menneiden vuosien haasteissa ja siunaa tänäkin päivänä.

 

Angola on usein mielessä ja Emmanuel on käynyt läpi menneitä tapahtumia sisällissodan varjostamassa Angolassa seitsemän vuoden ajan. Nyt he ovat kotiutuneet Tampereelle, ja vanhempien surut kotimaasta ovat helpottaneet ajan kanssa. ”Tuntuu todella hyvältä”, Emmanuel sanoo. ”Tämä on meidän kotimme”, Domingas jatkaa hymyillen. Istun mietteissäni, ja ajatukset siirtyvät jouluun. Angolassa joulua vietetään naapurien ja ystävien kesken. Ovet ovat auki joulun ajan, ja naapurit kiertävät toistensa luona viettämässä aikaa, syömässä, pitämässä hauskaa ja kuuntelemassa joulumusiikkia. Angolalaiset huolehtivat toisistaan. ”Naapuri on myös perhettä. Kaikki ovat yhdessä, soitetaan rytmikästä musiikkia ja mennään sinne, missä soitetaan parhaiten. Jos naapuri soittaa parempaa musiikkia, mennään sinne”, Domingas kertoo naurahtaen.

 

Kysyn perheen yhteisistä ajoista, ja kaikki vakuuttavat, että perheillat pidetään. ”Se on meillä joka ilta, koska tykkäämme tehdä kaikkea yhdessä. Domingas ja Nuna tekevät ruokaa, vitsaillaan, katsotaan telkkaria, luetaan pyhiä kirjoituksia, ja joku leikkii sitä, mitä perheet tekevät yhdessä”, Emmanuel ja Domingas tiivistävät.

 

Alan miettiä, mitä tulevana vuonna voisin tehdä toisin ja mistä saisin palmuöljyä kasariin, kun Domingas jatkaa: ”Afrikkalaiset kaikki tervehtivät toisiaan, vaikka eivät tuntisikaan.” “Ollaan niin kuin hyvää pataa kaikkien kanssa”, ajattelen. Kirjoitan juttua kaikesta kuulemastani ihastuneena ja iloitsen siitä rikkaudesta, jota maa päällään kantaa. Halauksien saattelemana astelemme kylmään talviyöhön ja teen vakaan päätöksen, että tänä alkavana vuotena en anna hangen enkä viiman estää minua tervehtimästä tuttujen lisäksi myös tuntemattomia ihmisiä ja kyläilemästä rakkaiden luona.