Profeetan jättämä perintö löytyy jäsenten keskuudesta

Kirkolla ei ole vertaisiaan ja vain harvoja edeltäjiä

Joseph Smith

Joseph Smithin suurin perintö ei ole hänen perustamansa kirkon kasvussa vaan kirkon yhteisön luonteessa, sanoi Terryl Givens, kirjallisuus- ja uskontotieteen laitoksen professori Richmondin yliopistosta Virginiasta Yhdysvalloista. Useiden kirkkoa ja uskontoa Amerikassa käsittelevien tieteellisten teosten kirjoittaja puhui BYU:n hartaustilaisuudessa 29. marraskuuta aiheenaan “Salama taivaasta – Joseph Smith ja yhteisön muovaaminen“.

“Joseph onnistui luomaan yhteisön, jolle ei ole todellisia vertaisia ja jolla on vain harvoja edeltäjiä maailmanhistoriassa“, veli Givens sanoi. “Se on ratkaisevimpia tosiasioita ja kestävimpiä kirkkoa koskevia mysteerejä.“ Hän lainasi esseisti Thomas Carlylea, joka sankareista puhuessaan sanoi: “Suurmiehet ovat aina tulleet kuin salama taivaalta. Muut ihmiset ovat odottaneet heitä kuin öljyä lamppuun, ja sitten hekin liekehtisivät.“

Veli Givens kysyi: “Mitä sellaista Joseph opetti ja ilmensi, mikä ei vain viehättänyt uskollista seuraajajoukkoa vaan innoitti heitä ja yhdisti heidät voimalliseksi yhteenkuuluvaksi joukoksi ja mikä edelleen tänäkin aikana varustaa monimiljoonaisen jäsenjoukon samoin yhteenkuuluvuuden sitein?“

Ennen Joseph Smithin aikaa uskonto oli vuosisatojen ajan tähdentänyt ihmiskunnan turmeltuneisuutta ja perisyntiä. Vaikka siis jotkut ajattelijat pitivätkin ihmisen mahdollisuuksia loistavina, “mitätöivät järjestelmät, tiukat hierarkiat ja joustamattomat opit estivät sellaisen ajattelun joka käänteessä“.

“Joseph Smithissä uskonto ja vapaus löysivät ensimmäisen täydellisen ja saumattoman synteesinsä, sillä juuri sellaisessa ympäristössä Joseph toi esiin uudelleen löydetyn kertomuksen ihmisen alkuperästä, luonteesta ja mahdollisuuksista. Aikansa vallitsevimmasta älyllisestä ajattelutavasta huolimatta Joseph väitti, ettei Jumalan majesteettisuus ole olemassa ihmisarvon kustannuksella. Hän teki uskonnosta pikemminkin puolestapuhujan kuin vihollisen kaikelle sille, mikä on parasta ihmiskunnan kaipauksessa, mutta mikä tärkeintä, Joseph julisti joukon opetuksia, jotka keskittivät palautetun evankeliumin oikeaan ymmärrykseen ihmisluonnon jumalallisesta luonteesta ja ihmisten suhteista toisiinsa. Se on tieto, joka valoi hänen seuraajiinsa epätavallisen määrän itsetuntemusta ja yhteistä tarkoitusta.“

Joseph opetti, että Jumalalla ei ainoastaan ole vain liha- ja luuruumista, vaan että hänen opetuksensa, että “Jumalalla on sydän, joka sykkii myötätunnosta meitä kohtaan, on totuus, joka sykähdyttää miljoonia, että Hän tuntee todellista surua, iloitsee todellisella tavalla ja itkee todellisia kyyneliä“, veli Givens sanoi. Hänen mukaansa profeetan rukoukset ennakoivat henkilökohtaista vastausta verrattuna niihin epämääräisiin vastauksiin, joista keskusteltiin kristillisissä ja mystisissä filosofioissa. “Tämä malli, jota kutsun dialogiseksi ilmoitukseksi, sijoittaa Josephin ja hänen perustamansa uskonnon selkeästi erilleen kristillisistä käsityksistä siitä, mitä on ilmoitus“, eli siitä, että “profetoiminen oli ainoastaan profeettojen etuoikeus“.

“Henkilökohtaiset huolet ovat Jumalan huolia“, hän sanoi. “Ratkaisut näihin [ihmiselle] läheisiin huoliin ovat sopiva taivaista tulevan jumalallisen ilmoituksen aihe. Tieto siitä sitoo kansan Jumalaansa voimallisemmin kuin mikään olemassaolon selitys.“ Hän esitti neljä Joseph Smithin opettamaa totuutta. Ensiksi, ihmisen sielu on ollut olemassa iankaikkisesti. Tämä käsitys johtaa siihen voimalliseen periaatteeseen, “että ihminen on luonnostaan viaton“.

Toiseksi, loogisesti ajatellen jokainen ihminen voi luonnostaan olla vapaa tekemään moraalisia valintoja, jos ihminen on yhtä iankaikkinen kuin Jumala, ja ihmisen kehittymismahdollisuudet ovat äärettömät.

“Käsittäessään näin kirjaimellisesti ihmisen jumalalliset mahdollisuudet Joseph jalostaa ihmisluontoa siinä määrin, että jopa avarakatseisimmat renessanssin humanistit kalpenisivat“, hän sanoi.

Kolmanneksi, hän tähdensi henkilökohtaisten ihmissuhteiden tärkeyttä ja kestävyyttä. “Josephin ystävät rakastivat häntä, koska he tiesivät, miten syvästi hän rakasti heitä. Mikään Josephin elämässä ei ollut tärkeämpää kuin ystävyys. Kun Joseph toi ilmi, että sama ystävyys, joka vallitsee täällä, vallitsee iankaikkisessa maailmassa, hän vahvisti sen tosiasian, että taivas koostuu ihmissuhteiden verkosta, joka ulottuu joka suuntaan. Siihen mennessä, kun hänen työnsä oli tehty, hän oli laskenut perustan sille, että vaimot voidaan sinetöidä miehiinsä ikuisuuksiksi, lapset sinetöidä vanhempiinsa ja heidän lastensa lapset heidän vanhempiinsa ja vanhempien vanhempiin kautta loputtomien sukupolvien ja ystävät sitoa ystäviin Esikoisen seurakunnassa.“

Parley P. Pratt on sanonut: “Joseph Smith opetti minua arvostamaan isän ja äidin, aviomiehen ja vaimon, veljen ja sisaren, pojan ja tyttären välisiä rakkauden täyttämiä suhteita. Häneltä sain tietää iankaikkisesta avioliitosta, että jalostuneet tunteet ja kiintymys, jotka tekevät meidät rakkaiksi toisillemme, ovat peräisin jumalallisen ja iankaikkisen rakkauden lähteestä. Olin rakastanut ennenkin mutta en tiennyt, miksi. Mutta nyt rakastin puhtaalla ja voimakkaalla, ylevällä, korotetulla tunteella, joka kohotti sieluni tämän matoisen maailman ajallisista asioista ja avarsi sen ikään kuin mereksi.“

Veli Givens kertoi, että henkilökohtaisten ihmissuhteiden etuoikeutettu asema oli palautuksen tärkeimpiä ja keskeisimpiä asioita.

Joseph Smith on sanonut: “Tarkoituksenani oli perustaa kirkko sillä tavoin, että veljet voisivat lopulta olla riippumattomia jokaisesta esteestä selestisen valtakunnan alapuolella keskinäisen ystävyyden ja keskinäisen rakkauden sitein ja liitoin.“ Joseph Smith otti uudelleen käyttöön suurperheen siinä merkityksessä, jossa se löytyy varhaisesta kristillisestä kirkosta, mikä “ei ollut mikään pieni vaan mitä merkittävin saavutus“.

Neljäs näkökohta on uskonnollinen varmuus. “Hän oli [omasta asiastaan] niin varma kuin mistään asiasta voi olla“ ja “erittäin konkreettinen“. Hän näki omassa kokemuksessaan ilmoitusten saamisesta “mallin, jota muut voivat ja jota heidän pitäisi jäljitellä“. Tämä varmuus “on vallitsevana piirteenä mormonien elämässä, jumalanpalveluksessa, henkilökohtaisissa pyrkimyksissä ja yhteisessä tarkoituksessa“ ja löytyy sanallisessa muodossa todistuskokouksista, jotka ovat täynnä “rauhallisen varmuuden ja luottavaisen vakaumuksen kieltä, jopa varman tiedon ilmauksia, jotka jättävät varjoonsa perinteisemmät ja tavanomaiset uskon tunnustukset“.

Sellaisen varmuuden varjopuolena on, että se voi johtaa “omahyväisyyteen, käsitykseen, ettei ole mitään tarvetta etsimiseen, ja vieraantumiseen niistä, jotka eivät kykene samaan varmuuteen“, hän sanoi. Vaikka joidenkuiden tiedemiesten usko on kuollut, “kutsu uskoa on kehotus paneutua asioihin sydämellä, virittää se värähtelemään sopusoinnussa niiden periaatteiden, arvojen ja ihanteiden kanssa, joiden me hartaasti toivomme olevan totta ja joiden meillä on kohtuulliset mutta eivät varmat perusteet uskoa olevan totta“.

“Se, mille me päätämme olla vastaanottavaisia (uskolle taikka epäilykselle), heijastaa puhtaimmin sitä, mitä me olemme ja mitä me rakastamme. Siksi usko, päätös uskoa, on viime kädessä teko, joka on myönteisellä tavalla täynnä moraalista merkitystä.“ Vaikka molemmin puolin on olemassa kelpo perusteluita, mikään ei pakota ihmistä pitämään toista puolta parempana kuin toista.

Silti “maailmankaikkeudessamme tai missään mahdollisessa maailmankaikkeudessa ei ole mitään täydellisempää hyvää, ehdottomamman kaunista, enemmän ihailemisen ja jäljittelemisen arvoista kuin tämä Kristus, ja uskoa osoittava ele siihen suuntaan, tahto, joka ilmenee haluna tunnustaa Hänen hyveensä jaetun maailmankaikkeuden tärkeimpänä ominaisuutena, on meidän parhaamme – parhaan ja jaloimman, mihin ihmissielu kykenee – elähdyttämää“.

Hän sanoi lopuksi, että “Joseph Smith sytytti tuhansissa miehissä ja naisissa jotakin, mikä yhdistää heidät Jumalaan ja toisiinsa voimallisin tavoin“.